Mustia, valkoisia ja mustavalkoisia

Viime yönä mustavalkoinen (lähes) mykkäelokuva The Artist teki Oscar-historiaa: kyseessä oli ensimmäinen ei-anglosaksinen elokuva, joka sai parhaan elokuvan Oscarin. Elokuvan miespääosaa näytellyt Jean Dujardin sai niin ikään roolistaan Oscarin.

Jean Dujardin on sympaattinen tyyppi, joka rajallisen englannintaitonsa vuoksi tosin tuskin ponnistaa Oscarista huolimatta Hollywoodiin.

Dujardin on ranskalaisyleisölle tuttu pienistä parisuhde-elämää kuvaavista komediapätkistä, joissa hän näyttelee tosielämän vaimonsa, Alexandra Lamyn, kanssa. Pätkät eivät ehkä ole mitään huutonaurua aiheuttavan hauskoja, mutta kutkuttavaa katsottavaa kuitenkin, ennen kaikkea näyttelijöiden loistavan keskinäisen kemian ansiosta.

Kannattaa vilkaista vaikkei ranskaa osaisikaan. Allekirjoittanut tunnistaa (valitettavasti) itsensä varsinkin kohdasta 3:23:

The Artist on toki pärjännyt myös kotirintamalla. Viime perjantaina jaettiin Ranskan Oscarit eli Césarit, joista The Artist niitti muiden muassa parhaan elokuvan ja parhaan ohjauksen palkinnon.

Satunnaiselle tarkkailijalle viime vuoden ranskalainen elokuvailmiö ei kuitenkaan ollut The Artist vaan tositarinaan perustuva Intouchables.

Elokuvassa varakas mutta halvaantunut yläluokkainen ranskalaismies palkkaa henkilökohtaiseksi avustajakseen juuri vankilasta vapautuneen, lähiöstä lähtöisin olevan nuorenmiehen. Hyväntuulinen elokuva innosti ranskalaiset elokuvateattereihin ennennäkemättömällä tavalla: vuonna 2011 elokuvissa kävi enemmän katsojia kuin kertaakaan sitten vuoden 1967.  Vasta marraskuun alussa teattereihin tullut Intouchable houkutteli 16 miljoonaa elokuvakävijää. Tulos on huima, jos sitä vertaa muihin hittielokuviin, kuten viimeisin Harry Potter (6,5 miljoonaa), Black Swan (2,6 miljoonaa) tai vaikkapa The Artist (1,5 miljoonaa).

Etenkin koomikkona tunnettu Omar Sy tekee elokuvassa huikean roolisuorituksen. Hetken aikaa kaikki televisiotoimittajista poliitikkoihin tuntuivat puhuvan Intouchablesta ja siitä, kuinka tämä esteitä ylittävästä ystävyydestä ja erilaisuuden kunnioittamisesta kertova elokuva oli yksi niistä, joka kaikkien pitäisi nähdä.

Sitten mäjähti märkä rätti vasten ranskalaisten elokuvakasvoja: amerikkalaiset kriitikot Varietysta Huffington Postiin arvioivat Intouchablesin rasistiseksi elokuvaksi. Varietyn kriitikko Jay Weissberg lataa: 

"Ranskalaiset Eric Toledano ja Olivier Nakache eivät koskaan ole olleet tunnettuja hienotunteisuudestaan, mutta he eivät ole koskaan tehneet yhtä loukkaavaa elokuvaa kuin "Intouchables", joka flirttailee sellaisella Uncle Tom -tyyppisellä rasismilla, jonka toivoisi iäksi jättäneen amerikkalaiset valkokankaat".

Rasismisyytteet kuulostivat suomalaiskorviini ensikuulemalta niin oudolta, että nauroin ääneen. Edelleen olen sitä mieltä, että ne kertovat enemmän amerikkalaisen yhteiskunnan traumoista kuin elokuvasta itsestään. Kyllä, Omar Sy on mustaihoinen. Henkilö, jota hän elokuvassa esittää, oli tosielämässä algerialaistaustainen. Varietyn kriitikon mukaan tämä on paljastava yksityiskohta. Valitettavasti yhdysvaltalainen kriitikko itse pelkistää tässä Omar Syn pelkästään rotunsa edustajaksi. Ranskalaisyleisölle Omar Sy on koomikko ja näyttelijä, joka edustaa ihonvärinsä sijaan pikemminkin mahdollisuutta nousta lähiöiden huonoista lähtökohdista koko kansan rakastamaksi näyttelijäksi. 

Arabeihin ja mustiin kohdistuu Ranskassa varmasti ennakkoluuloja. Toisin kuin Varietyn kriitikko omista taustoistaan johtuen olettaa, mustia ei Ranskassa nähdä minään erityisenä alaluokkana. Enemmän arkipäivän ennakkoluuloja kohdistuu pohjoisafrikkalaisiin ja muslimeihin. Yleisesti ennakkoluulot kohdistuvat vähän kaikkiin köyhissä lähiöissä asuviin, olivatpa nämä ihonväriltään mitä hyvänsä.

Amerikkalaiskriitikot ei pidä Omar Syn kuplivasta roolihahmosta, sillä se kuvastaa heidän omia ennakkoluulojaan. Vaikuttaa siltä, että kriitikot itse haluavat mustien näyttelevän vain tietynlaisia rooleja, mieluiten vakavia lakimiehiä tai presidenttejä.

Kuvaavaa on, ettei Omar Syn rooli herättänyt negatiivisia tunteita ranskalaisten mustien joukossa, vaan "stereotypioihin" reagoivat amerikkalaiset valkoihoiset toimittajat, jotka ovat harjaantuneet tunnistamaan rasismia - mutta sortuvat tässä rasismibongauksessaan tulkitsemaan asioita ja ilmiöitä oman kulttuurisen kontekstinsa kautta.

Oscareita kahminutta The Artist -elokuvaa en ole nähnyt, mutta se oli varmasti amerikkalaisille kriitikoille poliittisen korrektiutensa ja hollywoodilaisen aihepiirinsä ansiosta huomattavasti Intouchables-elokuvaa helpompi nieltävä. Näyttelijätkin olivat valkoihoisia, luojan kiitos!

Sunnuntaikävelyllä - Campagne à Paris

Miltä tuntuisi asua pienessä kylässä, muutaman minuutin metromatkan päässä miljoonakaupungin ytimestä?

Porte de Bagnolet'n tuntumassa, Pariisin itäisellä laidalla, uinuu Campagne à Paris. Tässä taianomaisessa korttelissa aika tuntuu pysähtyneen jonnekin 1900-luvun alkuun. Kuulen vain lehtien havinaa, linnunlaulua ja mukulakivin päällystetyillä kujilla leikkivien lasten ääniä, vaikka Porte de Bagnolet ja Pariisin Périphérique-kehätie ainaisine ruuhkineen ovat aivan kivenheiton päässä.

 

Campagne à Paris'n paviljonkimainen kortteli on menneenajan tunnelmastaan huolimatta pariisilaisella mittapuulla suhteellisen nuori asuinalue. Vielä 1800-luvun alussa suuri osa 20. kaupunginosasta oli peltojen peittämää. Campagne à Paris'n paviljongit rakennettiin 1900-1920-luvuilla paikkaamaan Pariisia tuolloin(kin) pahasti vaivannutta asuntopulaa. Projekti aloitettiin 1906, ja 92 paviljonkia käsittävä alue vihittiin lopulta käyttöön vuonna 1926.

 

Alue on hyvinhoidettu ja rauhallinen. Jokaiseen taloon kuuluu oma autotalli ja joissain tapauksissa jopa pikku puutarha. Todellista luksusta miljoonakaupungissa!

Alkujaan työläisasuinnoiksi rakennettujen talojen hinnat ovat karanneet tavistyöläisen ulottumattomiin. Nuorekkaita ja trendikkäitä uraohjuksia houkuttelevan alueen neliöhinta on keskimäärin 9000 euroa.  Campagne à Paris ei missään nimessä ole Pariisin kalleimpien alueiden joukossa, mutta asuntoja on luonnollisesti harvoin tarjolla.

 

Vehreä Campagne à Paris on parhaimmillaan keväällä ja kesällä. Nämä blogin kuvat on otettu huhti-toukokuussa 2011.

Campagne à Paris'n idylliä häiritsevät ainoastaan allekirjoittaneen kaltaiset sunnuntaikävelijät, jotka läiskivät kameroillaan kuvia vähän kaikesta ja kaikista. Japanilaisturistilaumat eivät kuitenkaan ole vielä löytäneet tietään tänne asti.

Kuinka pääset perille:

Metro: Porte de Bagnolet

Aluetta ympäröivät kadut Boulevard Mortier, rue Geo Chavez ja rue du Capitaine Ferber.

Metrolukemista

Märkien ulkovaatteiden tunkkainen lemu sekoittuu parfyymin tuoksuun ja metroaseman käytävältä sisään vaunuun asti kantautuvaan virtsanlemuun. Asema asemalta tiukkenevassa metrossa asetan kassin vatsani eteen, jotta mahdun hengittämään esteettä.


Lasittuneita katseita, murjottavia metroilmeitä. Hiljaisuutta halkoo ainoastaan metrovaunun kolke ja kirskuna sen mönkiessä asemalta toiselle jossain Pariisin uumenissa. Aamuäreys on käsinkosketeltavaa.

 

Metsäläisenä ahdistun väkijoukossa. Siksi luon itselleni rinnakkaisuniversumin, oman kuplan, jossa olen ypöyksin. Ipod ja kirja riittävät. Sekunneissa olen Gotlannin saarella selvittämässä murhamysteeriä. Hyinen tuuli puhaltaa ja...

"Excusez-moi madame, anteeksi että häiritsen, mutta huomasin kirjanmerkkinne..." 

Havahdun ja katson vieressäni hymyilevää naista, joka pyytää uudelleen anteeksi. Nyppään taustamusiikkinapit korvistani. 

"Keräilen kirjanmerkkejä ja haluaisin vaihtaa merkkinne. Voitte valita omistani, katsokaa, minulla on monta erilaista..." 

Nopean neuvottelun tuloksena ruotsalainen mainosmerkkini vaihtuu ranskalaiseen ja matkani jatkuu murhamysteerin siivittämänä.

Ranskalainen, pitkään Tukholmassa asunut tuttavani huomautti joskus, miten Pariisissa kaikki lukevat metrossa kirjoja. 

"Tukholman Tunnelbanassa kukaan ei lue kirjoja, korkeintaan Metro-lehteä", tuttuni valitti. 

Hän uskoi tämän osoittavan, että pariisilaiset ovat tukholmalaisia kultivoituneempia. Itse väittäisin tämän johtuvan lähinnä siitä, että metromatkat ovat Tukholmassa keskimäärin lyhyempiä kuin Pariisissa. 

Ranskalaiset kirjat eivät sovi samaan hyllyyn normaalikirjojen kanssa. Huomaatko syyn?

Olen löytänyt kirjallisuuden uudelleen metromatkailun myötä. Nuoruuden himolukijan kirjallisuusharrastus supistui aikoinaan yliopisto-opiskelujen myötä pakollisten tenttikirjojen sisällysluetteloihin ja naistenlehtiin. 

Valitettavasti en voi kehua nytkään lukevani mitään korkeakirjallisuutta. Dekkarit ovat sopivan koukuttavia, niiden juonta on helppo seurata metronvaihdoksista johtuvista tauoista huolimatta ja ne kulkevat kevyesti käsivarrella laiturilta toiselle puikkelehtiessa. Kielitaidon tukemiseksi luen yleensä englanniksi tai ruotsiksi. Kulloinkin luvun alla oleva kirja kulkee mukanani kaikkialle, se on helppo napata hiljaisena hetkenä kassista esiin tai rauhoittua tungoksessa omaan yksityiseen todellisuuteen.

Aina tämä "oma universumi" -tekniikka ei kuitenkaan toimi. Varsinkin ruotsinkielisten kirjojen "hassut kirjaimet" herättävät joskus kanssamatkustajien huomion. Tämän huomaa yleensä siitä, kun vierustoveri silmäilee enemmän tai vähemmän huomaamattomasti sivuja tai kirjan kantta olkapääni yli. 

Yritän jättää silmäilyt viimeiseen asti huomioimatta, kunnes vierustoveri ei enää kykene hillitsemään uteliaisuuttaan: "Anteeksi madame, huomasin kirjanne... Oletteko mahdollisesti islantilainen?"

Pieni kielikurssi à la Youtube

Youtuben kätköistä löytyy innokkaalle ranskanopiskelijalle useitakin vaihtoehtoja, joiden avulla koulia ranskastaan autenttisempaa.


1. Kuinka kuulostaa natiivilta, kun ei vielä oikeastaan edes osaa ranskaa:



Oikeinajoitetut tuhahdukset ja pärinät ovat sujuvankuuloisen ranskan perusta. Ei haittaa vaikka sitä puhetta ei alkuun oikein osaisi riittävällä tahdilla tuottaa, kunhan saa ranskalaisen uskomaan, että olet mukana keskustelussa. Seurauksena saattaa tosin löytää itsensä mitä oudoimmista tilanteista, joista on itse tietämättään tullut sopineeksi. Mutta eipä käy elämä ainakaan tylsäksi. Älä missään tapauksessa myönnä, ettet ole enää sitikan kärryillä. Keskity vain viiniin.


2. Kuinka kuulostaa natiivilta, kun osaa jo tuottaa sanoja:




Erilaisten tuhahdusten ja äännähdysten ohella sujuva ranska vaatii vain muutamien muotihokemien oppimista. Ranskan kirjakieli on tietysti asia erikseen, mutta arkipäivän puhekieli hämmentää minua suoranaisella suppeudellaan. Huomaa myös kohdasta yksi tuttujen äännähdysten oikeaoppinen käyttö.


3. Kuinka puhua kuin aito pariisilainen:



Ensimmäinen kysymys tietysti kuuluu: miksi ihmeessä joku haluaisi kuulostaa pariisilaiselta? Hyvä kysymys. Videon vinkkejä onkin syytä käyttää säästeliäästi, ainoastaan Pariisin rajojen sisällä, ja sielläkin mieluiten ns. bobo-tyyppisten ihmisten seurassa. Kuvaavaa on, että ketään pariisilaiseksi itseään laskevaa tämä video ei näytä huvittavan. Sen sijaan muut Pariisissa asuvat* näyttävät tunnistavan siitä paljonkin pariisilaista. 




*Kaikki Pariisissa asuvat eivät pidä itseään pariisilaisina. Toisaalta jotkut Pariisin lähiöissä asuvat esittelevät itsensä virheellisesti pariisilaisiksi. Pariisilaisuus lieneekin siksi pikemminkin mielentila kuin tarkka maantieteellinen sijainti.

Mademoisellettelua vai madamettelua?

Vuonna 2005, kun viimeksi asuin Ranskassa, olin mademoiselle. Kaupankassat, myyjät, pankkivirkailijat, ohikulkijat ja muut satunnaiset puhuttelijat arvioivat minut nuoreksi, perheettömäksi naiseksi, mademoiselleksi.

Kun vuonna 2009 muutin takaisin Ranskaan, jotain oli tapahtunut. Yhtäkkiä olin kaupankassojen, myyjien, pankkivirkailijoiden, ohikulkijoiden ja muiden satunnaisten puhuttelijoiden mielissä madame, kypsä naisihminen. Kitisin lähipiirilleni, etten mielestäni ollut rupsahtanut madamen tasolle. Vääntelin naamaani peilin edessä etsien madame-ryppyjä.

"Käsität väärin", natiivi (miespuolinen) tuttavani lohdutti, "Madame on merkki kunnioituksesta". Toinen natiivi (naispuolinen) lisäsi: "Niin, kunnioituksesta kanssasi liikkuvaa miestä kohtaan. Olisi loukkaus sinun kanssasi liikkuvaa miesseuralaista kohtaan kutsua sinua mademoiselleksi. Oletushan on, että olet hänen rouvansa".

Sukupuoliperusteisten titteleiden käyttämistä on Ranskassa lähes mahdotonta välttää, sillä herroittelu, rouvittelu ja neidittely kuuluu kohteliaaseen puheeseen tuntemattomien aikuisten kesken. Miesten kanssa tämä on helppoa: ellei kyse ole lapsesta tai teinistä, kyseessä on monsieur, iästä ja siviilisäädystä riippumatta. Naisten kanssa keskustelu onkin jo hankalampaa. Mademoiselle on nuori, naimaton nainen. Jossain kolmenkympin tienoilla on turvallisinta vaihtaa puhuttelu madameksi. Taustaoletuksen mukaan siinä iässä naisella pitäisi olla jo se perhe tai ainakin se aviomies. Nuorempikin nainen on tietysti madame, jos hän on naimisissa. Ja vastaavasti 90-vuotias ikäneito on periaatteessa ranskaksikin mademoiselle, ellei ole naimisiin mennyt.

Mademoiselle/madame-jako on herättänyt julkista keskustelua Ranskassa aina ajoittain. Viimeksi viime syksynä kaksi feministijärjestöä, Osez Le Féminisme (uskaltakaa feminismiä/olla feministejä) ja Chiennes de garde (Vahti(narttu)koirat), vaativat mademoiselle-termin lakkauttamista hallinnollisista dokumenteista. Miksi naisen nimityksen pitäisi määrittyä sen mukaan, onko hän naimisissa vai ei, kun miehillä samanlaista jaottelua ei ole? Miksi pitäisi hyväksyä termi mademoiselle, joka sisältää konnotaation "iki-impi"?

Le Figaron toimittaja mitätöi jutussaan kampanjan esimerkiksi ranskalaisten feministijärjestöjen kyvyttömyydestä puuttua oikeasti merkittäviin kysymyksiin, kuten naisten heikkoon palkkatasoon ja lastenhoito-ongelmiin (jotka siis ilmeisesti tämän naistoimittajan mielestä ovat nimenomaan naisten ongelmia...)

Nähtävästi kampanja ei kuitenkaan kaikunut kuuroille korville. Hôtel Matignon, pääministerin virasto,  julkaisi eilen tiedonannon, jonka mukaan termi "mademoiselle" poistetaan julkisista kaavakkeista ja muista dokumenteista. Termi "madame" nousee näin virallisissa yhteyksissä samanvertaiseksi yleistermiksi "monsieurin" rinnalle.

 

Kun omassa äidinkielessä jopa yksikön kolmas persoona on sukupuolineutri, on vaikeaa ymmärtää, miksi jossain muussa kielessä on niin tärkeää erotella nainen (ja vain nainen) sen perusteella, onko tämä naimisissa vai ei. Ranskalaisille tämä erottelu näyttää sitä vastoin olevan sydämenasia. Figaron kyselyssä 68 % vastanneista ei hyväksy mademoiselle-termin poistoa hallinnollisista dokumenteista.

Sosiaalisessa mediassa hämmästellään, pitääkö teinityttöjä nyt ryhtyä kutsumaan madameiksi. Joku toteaa monien ikäneitojen itse pitävän mademoiselleuttaan todella tärkeänä. Toisen mielestä mademoiselle on herkkä ja runollinen ilmaus, ja se pitäisi siksi säilyttää. Tärkein mademoisellen poistamista vastustavien argumentti näyttää kuitenkin olevan, että hallinnolla olisi muutakin tekemistä kuin poistaa mademoiselle-termi virallisista dokumenteista. Siksi sitä ei olisi pitänyt poistaa. Ikään kuin yhden termin poistamisesta kaavakkeista nyt seuraisi mahdoton määrä paperinpyörittelyä ja byrokratiaa.

Ai niin. Totta kai siitä seuraa. Olemme Ranskassa.

La pub

 Ranskassa asuvat ovat varmasti tähän mennessä jo törmänneet Google Chrome -selaimen mainokseen, jossa mainosaikaa saa paitsi Google, myös kamerunilaislähtöinen nuori artisti Irma.

Mainos on kuin pieni satu: Olipa kerran nuori kamerunilaistyttö, joka lähti Pariisiin onneaan etsimään (ja opiskelemaan). Tyttö julkaisee esityksiään Youtubessa. Siellä häntä kannustetaan My Major Company -levy-yhtiöön, jossa rahoittajina toimivat fanit. Loppu onkin historiaa.

Nerokasta. Hyväntuulen tarina herttaisesta ja lahjakkaasta nuoresta artistista on mukava välipala kyyniseen arkeen. Samalla jättiyhtiö Google pääsee yhdistämään omaa brändiään luovuuteen, yhteisöllisyyteen ja indiekulttuuriin.

Irman improvisoitu konsertti Pariisin metrossa:

Eikä siinä vielä kaikki. Mainoshenkinen postaus jatkuu Ranska päivästä päivään -blogin heittämällä haasteella. Tarkoitus on linkittää viiteen blogiin, joilla on alle 200 lukijaa. Omia suosikkejani voi jokainen lukaista tuosta sivupalkista. Seuraan säännöllisesti myös useita muita blogeja, mutta tämä haaste näyttää kiertäneen niistä liki kaikissa.

Harkinnan ja haravoinnin seurauksena 5 erityyppistä mutta kiehtovaa ulkosuomalaisblogia eri puolilta maailmaa, s'il vous plaît:

Samppanjapäivät

Unikkoversumi

Espanjan auringon alla

Keksi

Suklaata ja kahvia

Postisetiä ja -paketteja

Aamuherätyksen hoiti tänään kissojen ja/tai herätyskellon sijaan ovikello. Pirinän jatkuessa itsepintaisesti arvoin mielessäni, viitsisinkö nousta vai en. Emme odottaneet ketään kylään, enkä ollut tilannut netistäkään viime aikoina mitään. Raahauduin kuitenkin ovelle - ja onneksi tein sen, sillä oven takana odotti pirtsakka posteljooni paketti kourassaan.

La Poste.

On poikkeuksellinen onnenpotku, että A) posteljooni soittaa summeria ja että B) olemme kotona sen kuulemassa. Yleensä postinkantajat eivät vaivaudu juuri alakerran ovisummeria pimputtamaan, vaan ellei paketti mahdu alakerran laatikkoon, sinne jätetään suoraan pakettikortti.

Periaatteessahan tämä ei ole mikään ongelma: noin 300 m:n säteellä meiltä on parikin postitoimistoa, joista paketit voi noutaa. Käytännössä olemme Ranskassa, joten mikään ei ole ihan niin helppoa, kuin naivi pohjoismaalainen voisi luulla.

Eräs perusilmiö postitoimistoissa on ihmistyyppi, jota kutsumme "random dude" -termillä. Nämä ovat henkilöitä, jotka seisoskelevat postitoimistoissa, mutta eivät kuulu henkilökuntaan. Yleensä random dudet seisovat jonojen liepeillä, mutta eivät kuitenkaan jonota. Harjaantumaton silmä ei erota random dudea jonottajasta, joten jokaiselta jonomaisen muodostelman hännillä seiskolevalta kannattaa kysyä, onko kyseessä jonotus, vaiko vain jonomainen random dude -muodostelma.

Tosin viime vuosina posteja on nykyaikaistettu: lähiposteissamme on nyt jopa erikseen tiskit posti- ja pankkipalveluille. Random dudejen määräkin on vähentynyt, kodittomista puhumattakaan. 

Postityöntekijän tyyli on vain entisellään. Kaikki kohtaamani postityöntekijät ovat äärimmäisen kiltinoloisia ja rauhallisia. Monilla on risuparta. Nämä ovat niitä ihmisiä, jotka downshiftasivat, ennen kuin suomalaishipsterit olivat kuulleet koko sanaa.

Postinkantaja toimitti keltaisen paketin Suomesta.

Yleensä nämä kiltin joulupukkimaiset hahmot aiheuttavat rintani tietämillä suopean läikähdyksen: Mikäs hätä tässä, valmiissa maailmassa? Tässä minä, asiakaspalvelija ja koko muu jono pohdiskelemme yhdessä säätä/postin hintoja/edessä seisovan mummon lapsenlapsen koulumenestystä - upeaa yhteisöllisyyttä miljoonakaupungissa!


Toisinaan sitten mieleen nousevat joulupukkien sijaan belsebuubit. Näin kävi viime joulun alla, kun viimeisenä päivänä ennen lomille lähtöä suuntasin postiin noutamaan joululahjapaketteja Suomesta.

La Petite Mu.

Postinsetä otti vastaan ojentamani kaksi pakettikorttia, ja pyörähti takahuoneeseen. Hetken kuluttua setä pyörähti takaisin voitonriemuisesti hymyillen: "Yksi paketti löytyi, onnistumisprosentti 50!".


Kiitin paketista ja pyysin saada sen toisenkin, joka kortin mukaan oli myös samaisessa postissa. Setä raapi päätään: "En kyllä nähnyt sitä tuolla, mutta voin mennä uudestaan katsomaan". Kiitin kauniisti, ja näin kuinka molemmat tiskin takana seisoneet asiakaspalvelijat siirtyivät takahuoneeseen etsimään pakettia.


Kului muutamia minuutteja, jono takanani kasvoi. Päänsisäinen pohjoismainen tehominäni puhisi ja ihmetteli, miksei toinen asiakspalvelija jäänyt palvelemaan asiakkaita tiskin taakse, sillä välin kun toinen etsi pakettia muutaman neliön suuruisesta takahuoneesta.


Tuokion ja muutaman lisäjonottajan jälkeen asiakaspalvelijat palasivat takahuoneesta:
"Ei kuulkaa madame, ei tuolta tunnu nyt löytyvän sitä pakettia. Minkähän näköinen se mahtaa olla?"


Tässä vaiheessa hienoinen ärsytyksen puna nousi jo poskille. Hienosta itsehillinnästäni itseäni onnitellen soitin Suomeen ja selvitin paketin koon (30 x 40 cm:ä) ja värin (sininen).


"Ei tuolla kyllä sinisiä paketteja ollut...", asiakaspalvelija pohdiskeli. "Katsotaanpa sitä koodia koneelta."


Asiakaspalvelija naputteli koodin tietokoneeseen: "Täällä lukee, että se on noudettavissa noutopisteessä, mutta mikähän piste se on?". Hivenen turhautuneena yritin ehdottaa, että juurikin tämä postin toimipiste, niinhän pakettikortissa luki.


"Madame hyvä, ei teidän auta kuin soittaa tuonne Chronopostin (Ranskan postin kuljetuspalvelu) asiakasnumeroon. Tai käykää nyt tuossa toisessakin postissa varmuuden vuoksi, jos ovat vaikka erehtyneet...."

Tämänaamuisesta paketista paljastui ruotsinkielisiä dekkareita, Fazerin sinistä ja somia huovutettuja lasinalusia.

Niinpä allekirjoittanut paarustaa se mukaan saatu paketti kainalossaan siihen toiseen lähipostiin selvittämään asiaa. "Kuulkaa madame, ei meillä ole tuolla koodilla mitään pakettia. Ei teidän auta nyt muu kuin soittaa tuonne Chronopostille, etteivät hukkaa pakettia, jos kerran huomenna olette lomallekin lähdössä".


Allekirjoittanut siis taapertaa 50 %:n onnistumista huutava pakettinsa kainalossaan kotiin ja soittaa Chronopostille. Automaattiäänitteitä, odotusmusiikkia, lisää automaattiäänitteitä, lisää odotusmusiikkia. Puolen tunnin kuluttua annan periksi. Olkoon. Aina ei voi voittaa, ei edes Ranskan postin arvonnassa.

Sininen hetki.

Silloin puhelin soi:

"Hei madame, Serge postista! Etsitte äsken täältä pakettia. Voitteko kuvitella, se löytyi. Sehän oli tuossa keskellä kaiken aikaa. Hassua ettemme huomanneet! Vaikka sehän on sininenkin! Hohohoho!"

Paris je t'aime

Klisee kertoo meille, että Pariisi on rakkauden kaupunki. Ja onhan se sitä, koirankikkareista, tylystä kantaväestöstä ja turistirysistä huolimatta.


Miten Pariisissa, romantiikan pääkaupungissa, kannattaa Valentinuksen ja romantiikan merkkipäivää juhlistaa?


Ystävänpäivää eli Saint Valentinia vietetään Ranskassa anglosaksiseen tapaan romantiikan ja rakkauden juhlapäivänä. Tästä seuraa loogisesti Kultainen Sääntö: älä mene ravintolaan. Tähän on kolme hyvää syytä:
- Ravintolat ovat 14.2. täynnä äiteliä pariskuntia.
- Kaikki kohtuulliset paikat on varattu jo jokin aikaa sitten.
- Monissa paikoissa hintoja nostetaan Valentinuksen kunniaksi.


Mutta mitä sitten? 


1. Père Lachaisen hautausmaa
20. kaupunginosa, metro Père Lachaise tai Gambetta


Hautausmaa ei ehkä edusta romantiikan huipentumaa keskivertomatkailijalle, mutta Père Lachaisella on tarjottavanaan muutama romanttista sielua kiinnostava kohde. Tosi romantikko suuntaa tietysti ensimmäisenä keskiajan kuuluisimpina rakastavaisina tunnettujen Héloïsen ja Abélardin haudalle. 


Ja mikäpä olisi romanttisempaa, kuin suudelmin peitelty hautakivi:

Oscar Wilden suudelmien peittämä hautakivi ennen kuin se puhdistettiin ja peitettiin lasisuojuksella. 

Punahuulien jäljistään tunnettu Oscar Wilden hauta tosin valitettavasti kunnostettiin ja peitettiin lasisuojuksella viime marraskuun lopulla. 


Pientä puuhastelua kaipaavat voivat Wilden haudan sijaan suunnata kaksintaistelussa kuolleen Victor Noirin haudalle, jolla uskotaan oleva hedelmällisyyttä parantava vaikutus.

Vain 21-vuotiaana kaksintaistelussa Napoléon III:n sukulaisen luotiin kuollut Victor Noir oli ranskalainen toimittaja.

Realistisesta hautakivestä on tullut hedelmällisyyssymboli. Myytin mukaan naisten tulee asettaa tuore kukka patsaan hattuun sekä suudella patsaan huulia ja hieroa sen genitaalialuetta. Seurauksena luvataan hedelmällisyyttä, onnellista seksielämää ja/tai aviopuolisoa vuoden kuluessa. Taian tehosta ei ole omakohtaista tietoa, sillä allekirjoittanut on toistuvasti kieltäytynyt hieromasta hautapaaden genitaaleja.

2. Mur des je t'aime

18. kaupunginosa, metro Abbesses

Amélie-elokuvasta tutulla Montmartren alueella sijaitsee pieni Jehan Rictus -aukio, jonne taiteilijat Frédéric Baron ja Claire Kito ovat luoneet 40 neliömetriä kattavan seinän, johon on kirjoitettu tuhat kertaa "minä rakastan sinua" 300:lla eri kielellä.

Mutta löytyykö suomea?

3. Lukkosilta
Pont des Arts -silta, 1./6. kaupunginosa, metro Louvre - Rivoli


Ikuista rakkautta symboloiva lukko kiinnitetään sillan kaiteeseen ja avain heitetään Seineen - ja tietysti suudellaan samalla sydämen valittua intohimoisesti. Trendi on levinnyt Pariisiin aivan viime vuosina, luultavasti turistien mukana. Totta puhuen en tunne ketään pariisilaista, joka olisi lukkoa siltaan kiinnittänyt, vaikka kaiketi kai heitäkin on.



Vuonna 2010 Pariisin kaupungin hallinto ilmaisi huolensa siitä, miten lukot ruostuessaan aiheuttavat haittaa kaupungin arkkitehtoniselle perimälle. Valtaosa lukoista katosikin mystisesti toukokuussa 2010, mutta Pariisin kaupunki kieltää jyrkästi olleensa osallisena katoamisesta.

Lukkoja on sittemmin ilmestynyt jälleen, nyt Pont des Arts -sillan lisäksi myös piskuiselle Pont de l'Archevêché -sillalle, joka sijaitsee 4. kaupunginosan ja Île de la Cité -saaren välillä (metro Maubert Mutualité).


Kliseitä pelkäämätön voi viettää romanttista iltaa Pariisissa tietysti myös vaikkapa Seinen illallisristeilyllä tai Eiffel-tornissa Pariisin valoja ihastellen. Yltiöromantikko ehtii vielä opetella Edith Piafin La vie en rosen ja lurauttaa sen mielitietylleen illan kuluessa:



Loppuun allekirjoittaneen epäromanttisesta luonteesta kertova anekdootti:

Istuimme kahvilassa jossain 5. kaupunginosassa yhdessä Pariisissa lomailevan ruotsalaisen tuttavapariskunnan kanssa. Poistuin vessaan kesken keskustelun ja palatessani puheenaiheena oli kosiminen Eiffel-tornissa. Tyrskähdin ääneen, miten Eiffelissä kosiminen on korni ja kliseinen ajatus, johon sortuvat kaiketi korkeintaan liikaa Kauniit ja rohkeat -tyyppistä televisiota katselleet amerikkalaisturistit. Keskustelun edetessä kävi sitten ilmi, että pariskunnan mies oli kosinut naista samaisena päivänä - polvillaan Eiffel-tornissa.


Romantillista ystävänpäivää sinulle!

Illallinen 20. kaupunginosassa - Chéri-Chérie

Liiketila Avenue Gambettan ja Rue Henri Dubuillonin kulmauksessa tuntuu olevan tuulinen paikka. Parin vuoden sisällä paikalla on pyöritetty kolmea eri ravintolaa. 

Chéri-Chérien pikkuinen terassi talvisäässä.

Ensimmäinen, "2 sans 3", oli avoinna milloin sattui, eikä koskaan silloin, kun itse olisin ruokailemaan päässyt. Kun omistaja sitten vaihtui ja aukio-oloajoista tuli säännöllisempiä, minäkin pääsin ravintolaan sisään asti. Uuden omistajan myötä paikan nimeksi tuli ytimekkäästi "Bistrot du 20e" eli 20. kaupunginosan bistro. Konstailettoman ranskalaisen maalaisruoan ympärille rakennettu konsepti näkyi myös paikan sisustuksessa, joka henki 1950-luvun maalaistunnelmaa, seinälle ripustettua polkypyörää myöten.

Pääosassa oli kuitenkin ruoka, joka oli yksinkertaista, mutta taivaallisen hyvää. Paikan omistaja ja keittiömestari suhtautui ruokaan intohimoisesti, ja tuli mielellään keskustelemaan aiheesta asiakkaidenkin kanssa. Tuolloin söin mm. elämäni parasta hernekeittoa ja entrecôtea.

Aikaisemmin Marais'lla ravintolaa pitänyt omistaja kertoi viihtyvänsä maanläheisessä 20. kaupunginosassa: asiakkaat olivat vähemmän snobeja ja trenditietoisia, mutta omalla tavallaan kuitenkin vaativia. 

Bistrot du 20e ei kuitenkaan näyttänyt houkuttelevan asiakkaita siihen malliin, mitä se olisi ansainnut. Pohdiskelin, oliko syynä syrjäinen sijainti.

Sitten jotain tapahtui. Eräänä aamuna viime kesänä Bistrot du 20e:n ikkunat olivat täynnä halkeamia: niitä oli yritetty hajottaa ulkoa päin. Suureksi pettymyksekseni paikan ovet suljettiin ja vain parin viikon kuluttua seiniä maalaili jo uusi omistaja.

En tiedä vieläkään, mikä entisen omistajan ajoi pois. Tuttava väitti, että syynä oli omistajan seksuaalinen suuntautuminen, joka ei kaikkia naapurustossa miellyttänyt. Minun gay-tutkani ei tosin tikittänyt hänen kohdallaan suuntaan tai toiseen. 

Chéri-Chérien cocktailit ovat parisen euroa edullisempia kuin muutaman sadan metrin päässä Gambetta-aukiolla.

Paikan nimi vaihtui jälleen uuden omistajan myötä. Uudeksi nimeksi tuli Chéri-Chérie, sisustus muuttui yksinkertaisemmaksi ja modernimmaksi, seinät maalattiin vihreiksi. Ulos katettiin viherkasvien keskelle muutama pöytä terassiksi. Ravintolan yhteyteen avattiin pieni baari pelkkää aperitiivia kaipaaville.

Kuinkas sitten kävikään? Paikka on ollut ensimmäisestä päivästä asti täynnä päivittäin. Jos suunnittelee syövänsä illallista ranskalaisittain kello 21 tienoilla, etukäteisvaraus on tarpeen.

Chéri-Chérien ruokalistalta löytyy tällä kertaa vaihtoehto myös kasvisruokailijalle: vuohenjuustolasagne.

Suhtauduin uuteen tulokkaaseen aluksi vastahakaisesti. Lopulta annoin periksi, ja maistoin tarjontaa pitkin hampain (hehe). Melkein petyin: ruoka oli hyvää. Todella hyvää. Menu on lyhyt, vaihtoehtoja on vain muutama, mutta annokset on valmistettu ammattitaitoisesti ja hyvistä aineksista.

Porsaswokki oli hieman tylsä.

Valitettavasti ruokalista vaihtuu kausittain. Viime syksyn suosikkini oli thaisalaatti, joka oli juuri sopivan mausteinen, mutta ei polttava. Uudelta ruokalistalta olen ehtinyt maistaa vasta porsaswokkia, joka oli pieni pettymys. Maut olivat kohdallaan, mutta annos oli hieman turhan rasvaisen oloinen. Olisin myös kaivannut annokseen jotain piristettä riisin, porsaanlihan ja yksinäisen tomaatin lisäksi.

Chéri-Chérien hampurilainen näyttää kieltä. Tai kieliä.

Seuralaiseni ei hänkään innostunut uuden ruokalistan persoonallisesta hampurilaisesta, jonka täytteeseen kuului ankanrintaa ja viikunahilloa. Ehkä joku makean ja suolaisen yhdistämisestä innostunut olisi pitänyt tästä vaihtoehdosta enemmän.

"Par contre, on n'a pas de profiteroles."

Jälkiruokalistalle oli tullut uutena tulokkaana le cheesecake eli juustokakku, vaniljakastikkeen ja dominokeksejä muistuttavien oreokeksien kera.

Le cheesecake.

Juustokakku ei tuottanut pettymystä: täyteläinen, mutta ei liian raskas. Kokokin oli riittävä.

Ellei ruokaseuran kanssa ole enää puhuttavaa, kahvikarkista löytyy jutunjuurta.

Kaiken kaikkiaan Chéri-Chérie on hinta-laatusuhteeltaan mainio ja persoonallinen vaihtoehto. Sijainti voi tuntua syrjäiseltä, mutta Saint Fargeaun ja Porte des Lilas'n metroasemat ovat lähellä. Sopii vaikkapa Père Lachaise -hautausmaalla vierailevalle turistille, joka haluaa kokeilla turistirysiä autenttisempaa, paikallisten suosimaa ruokapaikkaa.

Kuutamolla

Kuu-ukko kurkisteli Pariisia viime yönä.

Liekö syynä taivaalla möllöttävä täysikuu vai ranskalaisittain poikkeuksellisen hyytävä pakkanen? Ranskalaispoliitikoilta on joka tapauksessa kuluneen viikon sisällä päässyt sammakko poikineen, nuijapäistä kunnon rupikonniin.

"Kodittomat, pysykää kotonanne"

Terveysministeri Nora Berra neuvoi lauantaina blogissaan kodittomia pysymään pakkasella kotonaan. Oikeistolaista UMP-puoluetta edustava Berra yritti myöhemmin paikkailla tätä marieantoinettelaista lohkaisuaan, mutta Twitterin vääräleuat olivat jo luonnollisesti ottaneet aiheen omakseen:

"Kodittomat ystävämme, älkää unohtako turvata WiFi-yhteyttänne vaikeasti arvattavalla salasanalla."

"Kodittomat ystävämme, suosikaa näillä pakkasilla turkiksia verryttelytakkien sijaan, ne ovat lämpimämpiä."

"Muslimit vähemmän arvokkaita. Tai siis ei. Tai siis joo."

Sunnuntaina väläytysvuorossa oli UMP-puoluetta edustava sisäministeri Claude Guéant: 

"Toisin kuin vasemmistolaista relativistista ideologiaa kannattaville, meille kaikki kulttuurit eivät ole arvokkaita."   

Keskiviikkona Guéant tarkentaa puheitaan Canal+ -kanavan haastattelussa seuraavasti: 

"CFCM:n (ransk. muslimineuvosto) johtaja pyysi minua tarkentamaan, ettei kannanottoni ollut suunnattu muslimikulttuuria vastaan. Vastasin, että minulle syynä on muslimiuskonto." 

Jotta asia tulisi kaikille mahdollisimman selväksi, Guéant tähdentää vielä: 

"Muslimit edustavat Ranskan toiseksi suurinta uskontoa---Ranska suojelee heitä ja tukee heidän mahdollisuuksiaan harjoittaa uskontoaan.---Puheillani halusin tuomita sosialistien relativismin." 

Jos löydät Guéantin puheista pään tai hännän, ole hyvä ja kerro siitä minullekin.

"Liian ruma politiikkaan"

Keskiviikkona avasi sanaisen arkkunsa myös UMP-puoluetta edustava ministeri Nadine Morano, joka vastaa nykyisessä hallituksessa muiden muassa ammatilliseen koulutukseen liittyvistä kysymyksistä. 

Morano analysoi Le Parisien -lehden  haastattelussa Eva Jolya, norjalaissyntyistä Ranskan vihreiden presidenttiehdokasta seuraavasti:

"Eva Jolyn imago-ongelma ei johdu pelkästään hänen aksentistaan. Ongelma on myös fyysinen."

Toimittajat ja sosiaalinen media tietysti innostuivat. Netissä järjestettiin muiden muassa äänestyksiä otsikolla "Kumpi on rumempi, Nadine Morano vai Eva Joly?".   

Morano paikkaili lausahdustaan myöhemmin muotoilemalla, ettei pidä Jolya rumana, vaan pikemminkin huonosti stailattuna: 

"Naisina meitä tarkkaillaan aamusta iltaan. Epäilemättä enemmän kuin miehiä. Täytyy kiinnittää huomiota kenkiin, kampaukseen ja yleisilmeeseen. Vaatetukseen."   

Niinpä. Morano siis naisena "tietää", miten juuri naisen tulee olla edustavan näköinen ollakseen uskottava. Mutta keitä ovatkaan nuo, jotka näitä vaatimuksia naiselle asettavat? Paitsi siis Morano itse...?


Le Pen iPhonen käyttäjien kuningatar

Bonuksena tietovisakysymys: Mitä yhteistä on Front Nationalin presidenttiehdokkaalla Marine Le Penillä ja Vihreiden presidenttiehdokkaana olleella Pekka Haavistolla? Ideologisesta näkökulmasta yhtäläisyyksiä on tietysti mahdollisimman vähän; Haaviston kampanja perustui suvaitsevaisuudelle ja Le Penin ksenofobisten uhkakuvien luomiselle. Molemmat ovat kuitenkin voittaneet sosiaalisen median presidenttigallupit mennen tullen. 

Haaviston some-menestystä selitti se, että hänellä oli suhteessa muihin ehdokkaisiin runsaasti kannattajia sosiaalisen median ahkerien käyttäjien joukossa. Marine Le Penin kampanjassa kampanjatoimisto kehottaa kannattajia suoraan äänestämään linkkien takaa löytyvissä nettiäänestyksissä. 

Toinen Le Penin kampanjataktiikka on luoda iPhone-sovelluksia, joita mainostetaan omien kannattajien joukossa. Kun näiden omien sovellusten tulokset sitten ennustavat omalle ehdokkaalle murskavoittoa, niistä on hyvä otsikoida: "Marine iPhone-käyttäjien ehdoton suosikki".

Le Grand Journal du 08/02 - La chronique de Vincent Glad

Korvamato ja käsimerkit 

Kuuden vuoden kuuliaisuuteen kyllästyneille vielä lopuksi ranskalainen korvamato, jossa on panostettu sielukkaan sanoituksen sijaan rytmikkääseen jumputukseen. Kyseessä on sosialistien presidenttiehdokkaan François Hollanden kannatusrallatus, jonka syvällinen sanoma on "Changement c'est maintenant" eli muutoksen aika on nyt.

Halukkaat voivat kuunnella korvamatoa tuolta:

http://soundcloud.com/partisocialiste/le-changement-cest-maintenant

Kampanjaan kuuluu myös käsimerkki, joka puhuu puolestaan.

Le changement, c'est maintenant: le signe de... par francoishollande

Eihän näistä ranskalaisista poliitikoista voi enää vääntää edes satiiria, kun ne tekevät sen jo ihan itse.